Taunon tarinoita
Tauno Takoja nuorena metsäteknikkona Taninmäellä, takki auki ja elämä edessä.
Oli isäni koko elämänsä kirjoitellut kaikennäköisiä juttuja, milloin lehtiin, milloin erilaisiin painettuihin julkaisuihin, mutta ei niistä ole montaakaan säilynyt jälkipolville. Vähän aikaa sitten sain äidiltäni nipun papereita, jotka isäni oli kirjoittanut viimeisinä elinvuosinaan.
Tiedän, että hän olisi halunnut ne ihmisten luettavaksi, joten päätin julkaista ne siinä muodossa, kun hän oli ne kirjoittanut, mitään muuttamatta. Tässä niitä tulee...
Isäni tekstin olen kirjoittanut kallistetulla fontilla, omat huomautukseni kirjoitan tällä pystymmällä tekstillä.
Isän käsinkirjoittamiaan paperiliuskoja ei ole numeroitu ja vuosien mittaan ne ovat joutuneet väärään järjestykseen. Olen pyrkinyt parhaani mukaan järjestää niitä, eivät vieläkään taida olla isäni tarkoittamassa järjestyksessä?
Ensimmäisenä julkaisen runomuodossa kirjoitetun kroniikan, jonka isä teki 68-vuotiaana järjestämäänsä tapahtumaan nimeltä 'Vanhan Helilän tytöt ja pojat'.
Kokoontuminen oli tarkoitettu Helilässä 1920-30-40 luvuilla asuneille ja koulua käyneille entisille heliläläisille ja se järjestettiin Lounaskahvila Onnimannissa Osuuspankin talon alakerrassa 17.5.1997.
Kadonneen Helilän metsästys
Rallin tein minä taasen tästä,
meidän vanhasta Helilästä.
Eipä täältä mitään puuttunut,
vaan kaikkihan täällä on muuttunut.
Läpi Helilän on kanjoni laitettu,
hyvä kylämme kahtia taitettu.
Oli Helilän kalliot tonteiksi lujia,
tonttien välissä kapeita kujia.
Ei niistä säädetty rakennuslailla,
kaikki ne olivat nimeä vailla.
Mistä ne tulivat, minne ne johtivat?
Sitä varmasti monet vieraamme pohtivat.
Ei ollut tonteilla suuria taloja,
ei kujien varsilla liikoja valoja.
Koivut ja vaahterat antoivat varjoja,
pensaat ne tuottivat runsaasti marjoja.
Sireenipensaat runsaassa kukassa,
nyt tämä idylli meiltä on hukassa.
Metsiin ja puskiin me kyhättiin majoja,
kavereiden kanssa kokeiltiin rajoja.
piilossa pikkuista nakkia pelattiin,
mäntyjen suojassa korttia selattiin.
Tillikan kioskilta ostettiin tupakkaa,
se koulussa aikaansai kummaa jupakkaa.
Hukkaan et sitä hetkeä tuhlaa,
milloin sä muistelet palokuntajuhlaa.
Vaan juhlat ne loppuivat vee-pee-koon,
palotalli on purettu,-varjelkoon!
Riihkenttä on kokonaan tasattu,
kivitalot sen paikalle kasattu.
Oli meillä paljonkin huvia,
kun katsottiin eläviä kuvia,
me kivisessä Kineman boxissa,
tai puisessa Bio Roxissa.
Vaan vanhimpa kilvassa jalossa
oli Ursula, Sepon talossa.
Jos halusit sä viimeistä muotia,
oli meillä montakin puotia,
joista ostaa voit vaikka takkia,
taikka kaljusi peitoksi lakkia.
Sait Porkan Jermolta paitoja,
joissa oli 'rluutuja ja rlaitoja'.
Kun oli sulla asumisen huolia,
sait Siitarin kaupasta tuolia,
tai pöytää, sohvaa ja jakkaraa,
taikka Konttisen firmasta makkaraa.
Ja, jos taskussa piisasi 'pahvia,
sait kaparetin puolelta kahvia.
Asui Suvikkaan talossa Huupponen, paakari,
oli Kilströmmin Pappa taas piirakkamaakari.
Vihavainen kelloja laittoi ja rukkasi,
Pettersson tarhassaan sanoi sen kukkasin.
Koskenkorva se korjaili verstaassaan pyöriä,
sai Ylösen kulmasta ompelunyöriä.
Kenkiä kauppasi isäntä Estilän,
Lukkarin Eino möi pukuja Kestilän.
Oli naapuritalossa kuvaamo Suhosen,
niinkuin muutkin, korjasi tuho sen.
Mihinkä joutuivat karhut sen pihalta,
säilyivätkö ne purkajan vihalta.
Karen Urhokin soitteli viuluaan,
pojat 'rimulassa' tyhjensi kiuluaan.
Ensin voimia ottivat maljasta,
rohkeutta keräsivät kaljasta,
sitten joukolla Turvalaan jenkkaamaan,
tai Sammolle polkassa klenkkaamaan.
Vielä jotakin touhutaan Sammolla,
vaikka katsonkin seiniä kammolla:
Niistä rapisee niskaani maalia,
pitäis rahaa kai jostakin haalia,
että Sammon taas joku kuntoon sais,
ja sen palkeilla kansa taas tanssahtais.
Uitiinpa ennen Lukkarin rannassa,
mutapohjassa, ei siis Havaijin rannassa.
Pölkyllä laskettiin Kyminsuuta kohti
joka poika sen tempun tehdä tohti.
Alas virtaa valui suma niin sakea,
ei polkkyjä kaukaa tarvinnut hakea.
Nyt on silloilla liitetty rannat nuo routivat.
Ennen siltoja Nygrenin veljekset soutivat
joen yli kulkijat, kun vain joutivat,
toiselta rannalta tulijat noutivat.
Tiiliruukin puolelta hakivat veneillään,
uittokin oli silloin kovasti meneillään.
Nyt uitto on loppu, kopukoilta hoppu
on kokonaan laantunut, kaikki on taantunut.
On purettu laiturit, hävinneet taiturit,
reilut ja saiturit, kesyt ja aiturit.
Nyt enää ei lasketa tukkeja koskesta,
tippa on parasta pyyhkiä poskesta.
Kai muistat sä kaupungin Lehtisen?
Joku kelmi jo purkaa ehti sen.
Mitään muistoksi menneestä ajasta
ei jäänyt Riihelän Reinonkaan pajasta.
Hävis Tillikkakin, kuin saanut ois halosta,
ei kivijalkaakaan jäljellä Montosen talosta.
Ei koulua enää, ei Olli-Pekka kuomaa,
ei Laapotin Hannaa, ei kumpaakaan Luomaa.
Enää aapista neuvo ei Kosken Anna,
Ei Abrahamssonkaan vihkojaan kanna.
Koulun paikalla on virasto - tietenkin,
joku ilmoille ampua meinasi senkin.
Sääntö jossain on sellainen piirretty,
että kaikki on Kotkaan siirretty.
Vaikka tahtoisit itselles rakentaa tupia,
sun on saaresta asti saatava lupia.
Sinut on kaupunkireissulle laitettu:
Kolme koota on aikanaan pakolla naitettu.
Kun muistelen kuntien liitosta,
ei kylvöstä eikä niitosta
herrat saa multa kiitosta,
tuskin arvosanaksi viitosta,
homma muistutti ristisiitosta.
Näin minä menneisiin tirkistin
ja muistias pikkuisen virkistin.
Tätä juttua kauankin jatkaa vois,
vaan onhan täältä päästävä joskus pois,
mutta vielä me tullaan uudestaan
vanhoja tuttuja tapaamaan.
Minkähän takia tuo toiseksi viimeinen värssy on vaan viisirivinen?
Helilän katuja ja taloja
Kirjoitanpa seuraavaksi tarinaa, jossa kuvataan Helilän keskustaa. Isäni ei ole kirjoittanut kaikkiin teksteihin otsikoita joten jääköön tämä nytkin ilman nimeä.
Vanhan Helilän 'pääkatu' oli nykyinen Karhulantie joka pohjois-etelä-suuntaisena kulki kylän halki. 1930-luvulla tie asfaltoitiin kirkonmäeltä Kolmikulmaan asti. Meille pojille se oli yksinkertaisesti asfaltti.
Sen suurin ja ehkä tärkein poikkikatu oli nykyisen Vesivallintien paikkeilla ollut tie, joka alkoi Suvikkaan talon nurkalta ja jatkui edelleen Rauhalaan.
Toinen, vähäisempi tie oli nykyisen Pajamäenkadun kohdalla ollut tie, jonka Kymin kunta korjautti ja teetti työttömyystöinä 1920-30-lukujen vaihteen tienoilla. Tämä tie johti A.A:n (Isä näyttää lyhentäneen A.Ahlström Oy:n tällä tavalla, olkoon se jatkossakin niin, PT) radan varteen, yhtyi siellä toiseen tiehen joka vei mm. Käpylään, Kyminlaakson Osuusliikkeen teurastamolle jne.
Kolmas tie lähti ns. Sepon kulmasta liiketalon ja elokuvateatterin eteläpuolelta Sepon talon ja Rautavan kaupan välistä. Sen varteen jäi Reinolan iso vuokratalo, jossa asui useita perheitä. Tie johti edelleen kohti A.A:n rataa jota ennen siihen yhtyi em. Pajamäenkadun kohdalla kulkenut tie. Teiden yhtymäkohta hukkui 1930-luvulla tehdyn uuden Haminan-Viipurin tien alle. Rautatien itäpuolella tie haarautui useiksi pikku teiksi, jotka johtivat eri maatalojen viljelyksille.
Tämän tien alkupäässä oli Rautavan kauppatalo suurine varastorakennuksineen. Ne kaikki purettiin uuden maantien alta. Matkan varrelta hävisi useita taloja mm. Tynnilän useamman perheen talo sekä ns. Tupa-Jussin talo, sekin monen perheen vuokratalo.
Tien pohjoispuolella olleet talot säilyivät, mutta eteläsivulta meni useita taloja. Tämän tien varrella säilyi myös Kymin kunnan lihantarkastamo, mallikas rakennus, jonka julkisivulla oli pitkä pilareiden kannattama katos. Tie jatkui edelleen Kymin Yhteiskoulun tontin pohjoisrajaa sivuten.
Vesivallintieltä erkani noin 100-200 metrin päässä Karhulantien risteyksestä vinosti pohjoista kohti vievä tie. Se ylitti Sepon kulmasta lähteneen tien likellä lihantarkastamoa ja liittyi sitten Pajamäenkadun paikalla olleeseen tiehen.
Sepon kulmasta lähti tie suoraan yli Karhulantien ja laski alas Kymijoen rantaan.
Tien päässä jokirannassa oli laituri, johon tuli ennen sotia virolaisia perunajaaloja ym. aluksia.
Tämän tien varrella oli ensin Helilän koulu, sitten yksityinen asuintalo ja sen jälkeen poliisilaitos.
Vähän poliisilaitoksesta joellepäin oli Hampspinnaren talo, joka oli Helilän alkuperäisiä taloja, se hävisi vasta 1960-luvulla.
Poliisilaitoksen kulmalta lähti tie pohjoiseen liittyen Karhulantiehen Lukkarin talon pohjoispuolella. Muistan jonkun vanhan heliläläisen kertoneen, että tämä oli vanhin tie Kymijoen rannasta ylös Helilän kylään. Tien vanhuutta kuvannee se, että kaikki vanhat talot olivat tämän tien varressa.
Helilän kylän tontit ovat peräisin osaksi ns. Bärlundin maatilan maista. Tilan päärakennus on vieläkin jäljellä oleva ns. Kuntalan talo.
Isompien teiden välissä on jonkinlainen 'asemakaavaruudutus': kapeita kujia, jotka rajasivat tontit muodostaen jonkinlaisia kortteleita. Vanha heliläläinen Aarne Vilkki puhui aina palokujista. Kujia ei oltu tarkoitettu liikennöitäväksi kuin korkeintaan jalkaisin. Ne oli vedetty suoraviivaisesti välittämättä kivistä tai kallioista. Vähitellen niille oli muodostunut kiemurtelevia kinttupolkuja ja ne olivat jotenkin hevoskyydillä ajettavia, kaikki eivät sitäkään. Vähän kerrassaan joku peitteli pahimpia kiviä, toisia jopa ammuttiin pois liikenteen tieltä, mutta suurin osa kujista oli vain jalan kuljettavissa.
Eräs tällaisista kujista lähti Karhulantiestä itään Marttilan kaupan ja A.A:n omistaman asuintalon välistä.Kuja oli mahdoton kulkea muuten kuin jalan eikä huonojalkaisella ollut edes yrittämistä. Kuja jatkui pitkin kauppatontin pohjoissivus ja edelleen Sammon talon eteläpuolitse.
Kauppatontin jälkeen tuli pieni rakentamaton alue, jossa oli parin metrin korkuinen kalliojyrkänne, ei ollut kelvannut kenellekään tontiksi.
Tämän tyhjän alueen jälkeen alkoi vaatturi Tammisen tontti, pohjoissivu oli Sammon taloa.
Tammisen tontin jälkeen tuli Lehtisen tontti, 'NakkiSamu' ja veljensä vaatturi Johannes Lehtinen, sitten kapea poikkikuja ja sen jälkeen A.A:n omistama talo, jossa asui vormumestari Andersson perheineen.
Lehtisen ja Anderssonin tonttien pohjoispuolella oli 'soraponnina' tunnettu monttu, jossa oli keväisin ja syksyisin paljonkin vettä. Sitten oli rakentamaton kivikko ja kallioalue.
Kallion päällä oli tasaisempi alue jossa oli ns. Tanin talo, A.A:n omistama sekin. Neljän perheen talo, jossa allekirjoittanut asui suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan.
Taninkallion jälkeen laskeutui kuja idän puolella alas tasaiselle hiekkakedolle ja jatkui siellä hyvänä, joskin kapeana tienä liittyen lihantarkastamon suunnalta tulevaan isompaan tiehen.
Taninkallion, tämän kujan, Pajamäenkadun ja poikkitien väliin jäi selvä neljän talon muodostama 'kortteli'. Talot olivat Kervisen, Väinö Leistin, Johannes Leistin ja Ahosen omistamat.
Samanlainen kortteli muodostui kujasta itään kallion, poikkitien ja Sepon kulmasta lähteneen tien väliin. Kervisen talon tontin kohdalla oli Aarne Suutarin (sittemmin vaatturi Taskisen) talo, Rosenbergin iso talo, jossa oli muutamia vuokralaisia. Rosenbergin tontin jälkeen oli taas poikkikuja ja sen jälkeen Tähtisen talo, Olli Pihjanrinteen äidin kotipaikka.
Tämä Karhulantieltä alkanut kuja päättyi lihantarkastamolta tulevaan poikkitiehen.
Kirjoitan tähän väliin yhden arkillisen isän tekstiä, en ole varma, mihin yhteyteen hän tämän on tarkoittanut. Tässä on osittain samoja asioita ja taloja, kuin muuallakin hänen tarinoissaan.
Taninkalliolta itäänpäin laskettaessa oli vastassa Aarne Suutarin tontti ja talo. Suutari oli tullut jostakin Karjalan kannaksen pitäjästä. Talo itsessään on vanhempaa perua, sekin oli Helilän vanhimpia.
Tontin osti myöhemmin vaatturi Taskinen joka purki vanhat rakennukset ja teetti itselleen suurehkon asuintalon.
Tontti oli alkujaan hyvin kivinen ja Aarne Suutari ampui kivet hajalle ja rakensi tontin länsireunaan komean kiviaidan. Hän pystytti tontin kulmaan myös komean keinun, 'huippukiikun'. Kiikku oli samanlainen, josta Lyyli Lukkari (Kymin murteen ja perinteiden tutkija, lisäys PT) usein puhui. Se rappeutui joskus sota-aikana ja hävisi lopullisesti.
Suutarin tontin eteläsivulla oli kuja, joka erotti sen viereisestä Tähtisen tontista. Tähtisellä oli melko iso rakennus, jossa asui vuokralaisia. Pihalla oli myös erillinen pienempi asuintalo, sekin vuokralla.
Tähtisen tontin länsilaidalla oli myös samanlainen kuja, mutta se oli kalliovierua ja kulkukelvoton muilta paitsi jalankulkijoilta.
Sen länsipuolella oli Mannisen tontti jossa oli asuinrakennus ja pitkä ulkorakennus jossa oli pieni kamari jossa asui yksinäinen naisihminen, Venla Kylmälä tyttärensä kanssa.
Mannisen tontista länteen oli Leinosen tontti, jossa asui Veikko Leinonen, joka kuoli 30-luvulla. Leski piti tontin ja talon kauppalan aikana, nyt paikka on Sammonkadun alla.
Leinosen tontista länteen oli ns. Holperin talo, jo aiemmin mainittu. Tähän samaan 'kortteliin' Mannisen, Leinosen, Holmbergin ja Tynnilän lisäksi kuului vielä Otto Hämäläisen talo. Otto oli ollut Amerikassa ja sijoitti säästönsä talon ostoon.
Anderssonin tontin jälkeen kulki poikki em. kujan pohjois-etelä-suuntainen kuja, joka erosi Sepon kulmalta lähteneestä tiestä Tynnilän ja ns. Saikan talojen välissä. Anderssonin tontti oli iso ja sen jälkeen tuli poikkikuja, joka erotti Anderssonin tontin joka sivulta.
Kujan jälkeen tuli ns. Saikan talo, jossa oli isohko rakennus ja pienempi erillinen asuinrakennus, kaikki vuokralla.
Tämän kujan itäreunalla oli aluksi Tynnilän talo, jossa myös oli useita vuokralaisia, sitten vähän kauempana tiestä Räisäsen talo, joka oli hyvin vanha.
Seuraavana Holmbergin vuokratalo, jossa asui lähes 10 perhettä, 'Holperin huvila'.
Sitten tuli rakentamatonta kivikkoa ja kalliota.
Lehtisen ja Anderssonin talojen välissä kulkeva kuja katkesi 'soraponnin' kohdalla jatkuen ponnin jälkeen taas suorana kapeana kujana mäkeä alas yhtyen Pajamäenkatuun. Tämän kujan länsipuolella heti ponnin jälkeen oli Aarne Vilkin talo. Aarnen äiti eli lähes 90-vuotiaaksi ja kertoi monia tarinoita Helilän asioista.
Vilkin talon jälkeen ennen Pajamäenkatua oli samalla sivulla Oksasen talo.
Soraponnin jälkeen kujan itäsivulla oli Luukkosen mökki, yksi huone, pihasauna ja liiteri.
Sen pohjoispuolella oli A.A:n veturinkuljettaja Girsin talo, taas vuokralaisia varten.
Siinä, missä tämä kuja kohtasi Pajamäenkadun oli kadun pohjoispuolella iso lähde, josta riitti kuivinakin kesinä vettä lähes koko kylälle. Vesipula olikin vanhassa Helilässä jokakesäinen riesa. Vettä haettiin em. lähteestä pitkienkin matkojen takaa. (Nykyinen Lähteenkatu)
Reinolan talolla oli iso tontti, jossa oli useita rakennuksia. Suuri rakennus, jossa asui omistajaperheen lisäksi useita vuokralaisia. Tontin itäpäässä oli rakennus, jossa oli asuinhuoneistoja ja myös liikehuoneisto. Siinä piti sähköliikettä V. Enberg-niminen henkilö. Myöhemmin samalla paikalla jatkoi Sauli Hämäläinen sähköasentamoaan. pihalla oli pienempi asuinrakennus ja isot liiteri- ja muut tarvittavat rakennukset.
Reinolan talon nurkalta kääntyi pohjoiseen kuja, joka oli kahta puolta aidattu.
Reinolan jälkeen oli kujan länsisivulla poikkikuja, joka johti pikku talolle, jossa asuivat Otto Tirkkonen perheineen sekä poliisi Aarne Tikkanen, Tikkasen ja Tirkkosen vaimot olivat sisaruksia, tietääkseni talon rakentajan tyttäriä.
Seuraavan talon, vanhan ja harmaan, omisti 'Lyytikäisen mummo', vanha naisihminen jonka asunto oli toisessa päässä pitkää taloa, toisessa päässä asui vuokralainen. Talo oli erikoistyylinen, kummassakin päässä oli asuinhuone, keskellä puuliiterit, aitat ja muu tarvittava. Lyytikäisen poika oli A.A:n tehdaspalokunnan ruiskumestari.
Lyytikäisen jälkeen oli 'Nakki-Samun' eli Samuel Lehtisen talo. Talossa asui myös Samun veli, joka oli vaatturi. Kolmas veli piti parturiliikettä Suvikkaan talon itäpäässä, myös talon pohjoisin liike oli parturi.
Samun talossa oli myös aina vuokralaisia, mm. Onni Vilkkaan Paavo-veli, joka oli kuorma-automiehiä.
Saman kujan itäsivulla oli 2 isoa tonttia. Ensimmäinen etelästäpäin oli ns. Saikan tontti. Siinä oli muutaman asunnon talo jossa asui vuokralaisia, ainakin Lauri Peltola, joka rakensi myöhemmin talon Otsolaan, Syrjäläisen perhe ja pari muuta.
Pihalla oli pienempi, huoneen ja keittiön talo, jossa asui Borg-niminen mies, joka omisti pienen sementtivalimon.
Borgin mökin jälkeen oli kapea poikkikuja jonka jälkeen A.A:n omistama tontti, jonka reunassa olleessa talossa asui lasitehtaan formumestari Anderson (Lasitehtaalla oli myös uunimestari Anderson, erotukseksi kutsuttiin toista 'Uuni-Andersoniksi' ja toista 'Formu-Andersoniksi').
Tontti oli hyvin laaja, rakennuksia oli vain asuintalo ja puuliiteri-käymälärakennus. Talo oli aivan tontin reunassa ja samalla kohdalla oli Samu Lehtisen talo, joka sekin oli oman tonttinsa laidassa. Talojen välissä oli vajaan kolmen metrin levyinen sola. Kuja päättyi soraponniin.
Saikan tontin itäpuolitse kulkeneelta kujalta lähti Holmbergin talon jälkeen kujantapainen, kallioinen tila itään. Sen reunassa 'Holperin' talon jälkeen oli Veikko Leinosen talo. Talo oli Veikon isän rakentama ja Veikko laajensi ja paransi sitä lunastettuaan sen sisaruksiltaan.
Leinosen jälkeen oli Mannisen tontti, jossa oli tavanmukaisesti asuinrakennus, keittiö ja kaksi pientä huonetta, piharakennus, liiterit, sauna ja saunakamari, jossa oli vuokralainen.
Mannisen vävy Leo Laine rakensi tontin reunaan kioskirakennuksen, jota pitivät muutaman vuoden, kunnes tien levennys ja uusien talojen rakentaminen veivät sen.
Mannisen tontin jälkeen oli poikkikuja ja Tähtisen talo.
Holmbergin-Leinosen-Mannisen ja Tynnilän tonttien väliin jäi Hämäläisen talo. Otto Hämäläinen oli ollut Amerikassa ja tuli 20-luvulla takaisin Suomeen. Hän oli alunperin savolainen ja osti säästöillään ns. Hintikan talon, siinä oli iso huone, pihalla aitat yms.
Karhulantiellä sijaitsi A.A:n autotalli ja korjaamo. Rakennuksessa oli ollut ennen useita yrittäjiä mm. Varppeliuksen krominiklaamo, jonka kyltti koristi rakennusta vuosia. Yläkerrassa oli kuorma-autojen talleja ja toimisto, alakerrassa korjaamo ja pari henkilöautotallia. Samalla tontilla oli myös asuinrakennus, jossa asui autonkuljettajia ja asentajia.
Korjaamon nurkalta, sen pohjoissivulta lähti itään kuja, joka jatkui edelleen haarautuen moneksi haaraksi.
Korjaamon jälkeen oli eteläsivulla em. asuinrakennus, sen jälkeen pari yksityistä rakennusta, joiden omistajia en muista, sitten tuli oikealta poikkikuja, joka jatkui tien yli pohjoiseen. Tämän kylän itäsivulla oli pari A.A:n omistamaa taloa. Toisessa asui lasinpuhaltaja, sittemmin lasitehtaan mestari Niilo Pöyhönen. Talot olivat pienehköjä punaisia tupia, vieressä perunamaat. Jälleen poikkikuja jonka itäsivulla olleessa punaisessa mökissä asui Karhulan kansakoulun opettaja Rautiainen.
Tie kääntyi loivasti pohjoista kohti ja sen oikealle puolelle jäi pieni mökki, jossa asui uittomies Edward Kyllönen Olga-vaimoineen. Olga oli eteenpäin katsova emäntä, hän osti leninkikankaankin ajatellen minkälaista matonraitaa siitä tulisi.
Kyllösen mökin yläpuolella Marjakallion laella oli Sauli Parilan tolo. Sauli oli näkövammainen ja hänellä oli piharakennuksessa verstashuone, jossa hän teki erilaisia harjoja ja luutia.
Sitten alkoikin muutaman hehtaarin metsäalue, jonka läpi tie johti haarautuen kahtia. Oikeanpuoleinen haara johti Saulin veljen Lauri Parilan pihaan ja edelleen yli peltojen ja A.A:N rautatien isommalle metsäalueelle, joka on nykyistä Malmingin teollisuusaluetta.
Vasemmanpuoleinen haara jatkui kohti kirkon itäpuolella olevaa hautausmaata ja sen ohi pieneen taloryhmään, jossa oli 4-5 mökkiä. Tämä alue kulki Helilän poikien keskuudessa 'Nälkäsaaren' nimellä. Saaren asukkaista muistuu erikoisesti mieleen jalkavammainen Paavo Sointula, joka teki elääkseen luutia ja kauppasi niitä torilla ja kulkien talosta taloon.
Nälkäsaaren jälkeen tämäkin tie ylitti rautatien. Sen varrelle 100-200 m radasta jäi ns. Manun ponni, kuoppa, josta oli ajettu soraa ratapenkkaa varten. Ponnissa oli keväisin ja syksyisin paljon vettä eikä se koskaan kuivunut kokonaan.
Ponnin eteläpuolella oli torppa, jota kutsuttiin Manun torpaksi. Sen oli ehkä rakentanut Niemen Manu-niminen henkilö. Helilän koulussa piti kerran opettaja Laapotti uskontotuntia ja kysyi oppilailta, mitä on haudan takana? Joku vastasi, että Niemen Manun torppa.
Torpassa asui ennen sotia Tampion iso perhe. Sama Laapotti kysyi eräältä Tampion pojista onko heillä paljon lapsia. Vastaus kuului: tupa täys ja porstua puolillaan. Nurkkaanmenohan siitä seurasi.
Myöhemmin torpan kunnosti hiukan laajentaen Toivo Herrala, joka rakensi lisäksi kasvihuoneet läheiselle pellolle.
Manun torpan jälkeen tie johti useille pelloille häipyen kokonaan näkyvistä.
Lauri Parilan talon ohi jatkunut haara haarautui kahtia satakunta metriä rautatien jälkeen, oikea haara johti metsän läpi yhtyen etelästä tuleviin tilusteihin.
Autokorjaamon itäpuolella tien varressa oli talo, jonka omistajaa en muista, mutta tiestä vähän matkan päässä oli Björnin isohko talo. Viimeinen asukas ennen talon puokua oli Sauli Björn, vanha Kyminsuun uittomies, ns. etumies. Uiton loputtua hän oli vielä useita vuosia Sunila Oy:n palveluksessa.
Seuraavana itään mennessä oli hevosmies Rinteen talo. Tällä Rinteen Alella oli aina pienehköjä hevosia ja hän oli melko vakituinen A.A:n rakennusosaston ajuri. Lisäksi hän teki iltaisin 'keikkoja' yksityisille kyläläisille. Samoilla kulmilla oli talo, jossa asui Helilän koulun opettaja Ingrid Abrahamsson, koululaisten keskuudessa 'Inkri'.
Sitten tiestä erkani haara vasemmalle ja sen jälkeen oli isohko Montosen vuokratalo, jossa oli paljon pienehköjä asuntoja. Asukkaat olivat yleensä vähäosaisempaa väkeä.
Montosen talon jälkeen oli pienempi talo, jonka itäsivua kulki pohjoissuuntainen kuja. Kujan itäpuolella oli Kyllösen pieni talo, toinen Kyllönen melkein vastapäätä.
Sen jälkeen talot loppuivatkin, vasemmalle jäi pieni pelto, johon kauppalan aikana tehtiin leikkikenttä. Loppuosa tiestä kulki hiekkakankaisessa männikössä.
Kuja, joka erkani ennen Montosen taloa kääntyi pian kohti kirkkoa. Ensimmäisellä vasemmalla oli Niemisen talo, jossa asui eräs Helilän kuuluisuuksista, Niemisen Velska (Nuttura Unttura) joka myöhemmin teki itselleen oman talon Ristinkalliolle. Tämän kujan varren talot ovat vähemmin tuttuja. Oikealla oli Lassilan talo jossa Ida-äiti leskeksi jäätyään asui kolmen poikansa kanssa.
Sitten oli Lehtisen Kallen talo ja sementtivalimo. Tämä Lehtinen oli kuuluisan Lehtisen kaupungin omistaja.
Lehtisen talon jälkeisessä talossa asui Keinänen-niminen mies, joka teki ammatikseen puuputkia, hänellä oli jonkinlainen kairauslaite, jolla hän koversi haapapölkkyihin reikiä.
Karhulantieltä läksi pienempi tie itään. se erosi kanttori Merisalon maanviljelijä Alastalon talojen välistä, Merisalon tontti oli eteläpuolella. Tien alussa Merisalon tontin kulmassa oli kauan viitta, joka mainosti seppä Kaasisen pajaa. Viitassa oli teksti: PAJA P. KAASINEN TIE NIKKISELLE.
Kaasis-Pekka oli kirjailija Helvi Kymin sukua (kenties isä).
Merisalon tontin jälkeen eteläsivulla oli Tommolan talo jota emännöi Martta Tommola miehensä kuoleman jälkeen. Tommolan jälkeen oli samalla puolella Hirven mökki. Hurukselasta tulleet Hirvet olivat ampujan sukulaisia, Hirven jälkeen oli avokalliota, joka ei ollut kelvannut rakennuspaikaksi.
Sitten seurasi Solan talo, jota veljekset Oma ja Leo hallitsivat. Solan jälkeen oli Oksasen talo, jonka itäsivulla oli kapea kuja. Kujan jälkeen oli Girsin rakennusryhmä, erilaisia rakennuksia, joissa oli useita vuokralaisia. Sitten taas kallioinen kuja ja Kuitusen tontti, isolla tontilla oli hyvin pieni mökki mutta hyvä puutarha. Kuitusen tontin jälkeen oli pieni metsikkö, 'Nikkismettä'.
Alastalon jälkeen pohjoissivulla oli pätkä vanhaa kylätietä ja sitten pieni 'Ristiinan mökki'. Se oli jäänyt autioksi ja rappeutui vähitellen kylän poikien avustamana. Sen jälkeen oli avokalliota ja Alastalon omistama talo, jossa oli vuokralaisia.
Sen jälkeen oli pieni 'punainen tupa ja perunamaa. Mökillä oli peräkkäin useita omistajia, viimeisenä siirtolaisperhe Reinikkala. Mökin jälkeen taas rakentamatonta.
Tien pohjoispuolella oli suuri kirkasvetinen lähde, josta lähes koko kylä haki vettä kuivina aikoina. Lähteen talona oli pieni mökki jossa asui Jussi Sirkka-niminen mies vaimoineen, myöhemmin mustalaisia.
Lähteeltä itään oli suurehko rakentamaton niitty, jonka jälkeen kallioinen tasanne jossa oli Alastalon omistama talo, sittemmin sitä isännöi Alastalon vävy rakennusmestari Ahvenainen.
Ahvenaisen jälkeen taas avukallio (hyvä laskettelumäki) jonka jälkeen tuli Nikkisen iso tontti. Kirvesmies Kalle Nikkinen oli ostanut tontin joskun 20-luvulla. Talon sanottiin olevan Helilän vanhimpia, jonkun tiedon mukaan vanhin säilynyt rakennus. Se purettiin vasta, kun Pajamäenkatu rakennettiin nykyiselleen.
Nikkisen jälkeen tuli Korhosen tontti, jolle oli rakennettu kaksi 2-kerroksista rakennusta,joissa asuivat omistajat ja joukko vuokralaisia. Kumpikin taloista paloi 40-luvun lopulla. Korhonen rakensi tilalle uuden omakotitalon, joka sai puolestaan väistyä uusien rakentajien tieltä.
Tien eteläsivulla 'Nikkismettän' jälkeen oli Väinö Leistin talo, sen jälkeen Ahosen talo, Ahosen jälkeen tuli etelästä kuja, jonka itäpuolella oli Merivaaran tolo.
Sitten sen sivun talot loppuivatkin, alkoi niin sanottu 'Pesutuvan metsä' (Orrainmetsä, kunnanmetsä).
Pohjoissivulla oli Korhosen talon jälkeen A.A:n omistama suuri tontti, jolla asui teräsvalimon malliverstaan mestari Westling. Tämän tontin jälkeen tuli poikkikuja pohjoiseen, jonka jälkeen oli Junkkarin talo kiviaitoineen.
Junkkarin jälkeen oli Tyrväinen, sitten Hyypiän mökki, Hyypiön jälkeisen mökin omistaja oli Railo, sitä seurasi Orrain isohko talo, sitten Kolehmainen.
Seuraavan talon osti aikanaan suurjuoksija Viljo Heino, joka asui talossa useita vuosia. Heinon jälkeen tuli Samdholmin talo. Talon rakensi ennen sotia setäni Toivo Takoja, mutta kun uusi maantie rakennettiin ja Karhulan radan ylikulkusiltaa varten tehtiin korkea sorapenkka joka peitti näkyvyyden kokonaan möi setäni talon eikä asunut siinä päivääkään.
Suvikkaan kulmalta lähti tie itään kohti Rauhalaa, ennen puhuttiin Pylkönmäestä, Rauhala on myöhempää tuloa. Pohjoissivulla oli Suvikkaan suuri talo, kulmassa oli Ylösen lankakauppa, sitten parturiliike, viimeisenä Taskisen Taulu- ja paperikauppa. Vanhan Helilän 'pääkatu' oli nykyinen Karhulantie joka pohjois-etelä-suuntaisena kulki kylän halki. 1930-luvulla tie asfaltoitiin kirkonmäeltä Kolmikulmaan asti. Meille pojille se oli yksinkertaisesti asfaltti.
Sen suurin ja ehkä tärkein poikkikatu oli nykyisen Vesivallintien paikkeilla ollut tie, joka alkoi Suvikkaan talon nurkalta ja jatkui edelleen Rauhalaan.
Toinen, vähäisempi tie oli nykyisen Pajamäenkadun kohdalla ollut tie, jonka Kymin kunta korjautti ja teetti työttömyystöinä 1920-30-lukujen vaihteen tienoilla. Tämä tie johti A.A:n (Isä näyttää lyhentäneen A.Ahlström Oy:n tällä tavalla, olkoon se jatkossakin niin, PT) radan varteen, yhtyi siellä toiseen tiehen joka vei mm. Käpylään, Kyminlaakson Osuusliikkeen teurastamolle jne.
Kolmas tie lähti ns. Sepon kulmasta liiketalon ja elokuvateatterin eteläpuolelta Sepon talon ja Rautavan kaupan välistä. Sen varteen jäi Reinolan iso vuokratalo, jossa asui useita perheitä. Tie johti edelleen kohti A.A:n rataa jota ennen siihen yhtyi em. Pajamäenkadun kohdalla kulkenut tie. Teiden yhtymäkohta hukkui 1930-luvulla tehdyn uuden Haminan-Viipurin tien alle. Rautatien itäpuolella tie haarautui useiksi pikku teiksi, jotka johtivat eri maatalojen viljelyksille.
Tämän tien alkupäässä oli Rautavan kauppatalo suurine varastorakennuksineen. Ne kaikki purettiin uuden maantien alta. Matkan varrelta hävisi useita taloja mm. Tynnilän useamman perheen talo sekä ns. Tupa-Jussin talo, sekin monen perheen vuokratalo.
Tien pohjoispuolella olleet talot säilyivät, mutta eteläsivulta meni useita taloja. Tämän tien varrella säilyi myös Kymin kunnan lihantarkastamo, mallikas rakennus, jonka julkisivulla oli pitkä pilareiden kannattama katos. Tie jatkui edelleen Kymin Yhteiskoulun tontin pohjoisrajaa sivuten.
Vesivallintieltä erkani noin 100-200 metrin päässä Karhulantien risteyksestä vinosti pohjoista kohti vievä tie. Se ylitti Sepon kulmasta lähteneen tien likellä lihantarkastamoa ja liittyi sitten Pajamäenkadun paikalla olleeseen tiehen.
Sepon kulmasta lähti tie suoraan yli Karhulantien ja laski alas Kymijoen rantaan.
Tien päässä jokirannassa oli laituri, johon tuli ennen sotia virolaisia perunajaaloja ym. aluksia.
Tämän tien varrella oli ensin Helilän koulu, sitten yksityinen asuintalo ja sen jälkeen poliisilaitos.
Vähän poliisilaitoksesta joellepäin oli Hampspinnaren talo, joka oli Helilän alkuperäisiä taloja, se hävisi vasta 1960-luvulla.
Poliisilaitoksen kulmalta lähti tie pohjoiseen liittyen Karhulantiehen Lukkarin talon pohjoispuolella. Muistan jonkun vanhan heliläläisen kertoneen, että tämä oli vanhin tie Kymijoen rannasta ylös Helilän kylään. Tien vanhuutta kuvannee se, että kaikki vanhat talot olivat tämän tien varressa.
Helilän kylän tontit ovat peräisin osaksi ns. Bärlundin maatilan maista. Tilan päärakennus on vieläkin jäljellä oleva ns. Kuntalan talo.
Isompien teiden välissä on jonkinlainen 'asemakaavaruudutus': kapeita kujia, jotka rajasivat tontit muodostaen jonkinlaisia kortteleita. Vanha heliläläinen Aarne Vilkki puhui aina palokujista. Kujia ei oltu tarkoitettu liikennöitäväksi kuin korkeintaan jalkaisin. Ne oli vedetty suoraviivaisesti välittämättä kivistä tai kallioista. Vähitellen niille oli muodostunut kiemurtelevia kinttupolkuja ja ne olivat jotenkin hevoskyydillä ajettavia, kaikki eivät sitäkään. Vähän kerrassaan joku peitteli pahimpia kiviä, toisia jopa ammuttiin pois liikenteen tieltä, mutta suurin osa kujista oli vain jalan kuljettavissa.
Eräs tällaisista kujista lähti Karhulantiestä itään Marttilan kaupan ja A.A:n omistaman asuintalon välistä.Kuja oli mahdoton kulkea muuten kuin jalan eikä huonojalkaisella ollut edes yrittämistä. Kuja jatkui pitkin kauppatontin pohjoissivus ja edelleen Sammon talon eteläpuolitse.
Kauppatontin jälkeen tuli pieni rakentamaton alue, jossa oli parin metrin korkuinen kalliojyrkänne, ei ollut kelvannut kenellekään tontiksi.
Tämän tyhjän alueen jälkeen alkoi vaatturi Tammisen tontti, pohjoissivu oli Sammon taloa.
Tammisen tontin jälkeen tuli Lehtisen tontti, 'NakkiSamu' ja veljensä vaatturi Johannes Lehtinen, sitten kapea poikkikuja ja sen jälkeen A.A:n omistama talo, jossa asui vormumestari Andersson perheineen.
Lehtisen ja Anderssonin tonttien pohjoispuolella oli 'soraponnina' tunnettu monttu, jossa oli keväisin ja syksyisin paljonkin vettä. Sitten oli rakentamaton kivikko ja kallioalue.
Kallion päällä oli tasaisempi alue jossa oli ns. Tanin talo, A.A:n omistama sekin. Neljän perheen talo, jossa allekirjoittanut asui suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan.
Taninkallion jälkeen laskeutui kuja idän puolella alas tasaiselle hiekkakedolle ja jatkui siellä hyvänä, joskin kapeana tienä liittyen lihantarkastamon suunnalta tulevaan isompaan tiehen.
Taninkallion, tämän kujan, Pajamäenkadun ja poikkitien väliin jäi selvä neljän talon muodostama 'kortteli'. Talot olivat Kervisen, Väinö Leistin, Johannes Leistin ja Ahosen omistamat.
Samanlainen kortteli muodostui kujasta itään kallion, poikkitien ja Sepon kulmasta lähteneen tien väliin. Kervisen talon tontin kohdalla oli Aarne Suutarin (sittemmin vaatturi Taskisen) talo, Rosenbergin iso talo, jossa oli muutamia vuokralaisia. Rosenbergin tontin jälkeen oli taas poikkikuja ja sen jälkeen Tähtisen talo, Olli Pihjanrinteen äidin kotipaikka.
Tämä Karhulantieltä alkanut kuja päättyi lihantarkastamolta tulevaan poikkitiehen.
Kirjoitan tähän väliin yhden arkillisen isän tekstiä, en ole varma, mihin yhteyteen hän tämän on tarkoittanut. Tässä on osittain samoja asioita ja taloja, kuin muuallakin hänen tarinoissaan.
Taninkalliolta itäänpäin laskettaessa oli vastassa Aarne Suutarin tontti ja talo. Suutari oli tullut jostakin Karjalan kannaksen pitäjästä. Talo itsessään on vanhempaa perua, sekin oli Helilän vanhimpia.
Tontin osti myöhemmin vaatturi Taskinen joka purki vanhat rakennukset ja teetti itselleen suurehkon asuintalon.
Tontti oli alkujaan hyvin kivinen ja Aarne Suutari ampui kivet hajalle ja rakensi tontin länsireunaan komean kiviaidan. Hän pystytti tontin kulmaan myös komean keinun, 'huippukiikun'. Kiikku oli samanlainen, josta Lyyli Lukkari (Kymin murteen ja perinteiden tutkija, lisäys PT) usein puhui. Se rappeutui joskus sota-aikana ja hävisi lopullisesti.
Suutarin tontin eteläsivulla oli kuja, joka erotti sen viereisestä Tähtisen tontista. Tähtisellä oli melko iso rakennus, jossa asui vuokralaisia. Pihalla oli myös erillinen pienempi asuintalo, sekin vuokralla.
Tähtisen tontin länsilaidalla oli myös samanlainen kuja, mutta se oli kalliovierua ja kulkukelvoton muilta paitsi jalankulkijoilta.
Sen länsipuolella oli Mannisen tontti jossa oli asuinrakennus ja pitkä ulkorakennus jossa oli pieni kamari jossa asui yksinäinen naisihminen, Venla Kylmälä tyttärensä kanssa.
Mannisen tontista länteen oli Leinosen tontti, jossa asui Veikko Leinonen, joka kuoli 30-luvulla. Leski piti tontin ja talon kauppalan aikana, nyt paikka on Sammonkadun alla.
Leinosen tontista länteen oli ns. Holperin talo, jo aiemmin mainittu. Tähän samaan 'kortteliin' Mannisen, Leinosen, Holmbergin ja Tynnilän lisäksi kuului vielä Otto Hämäläisen talo. Otto oli ollut Amerikassa ja sijoitti säästönsä talon ostoon.
Anderssonin tontin jälkeen kulki poikki em. kujan pohjois-etelä-suuntainen kuja, joka erosi Sepon kulmalta lähteneestä tiestä Tynnilän ja ns. Saikan talojen välissä. Anderssonin tontti oli iso ja sen jälkeen tuli poikkikuja, joka erotti Anderssonin tontin joka sivulta.
Kujan jälkeen tuli ns. Saikan talo, jossa oli isohko rakennus ja pienempi erillinen asuinrakennus, kaikki vuokralla.
Tämän kujan itäreunalla oli aluksi Tynnilän talo, jossa myös oli useita vuokralaisia, sitten vähän kauempana tiestä Räisäsen talo, joka oli hyvin vanha.
Seuraavana Holmbergin vuokratalo, jossa asui lähes 10 perhettä, 'Holperin huvila'.
Sitten tuli rakentamatonta kivikkoa ja kalliota.
Lehtisen ja Anderssonin talojen välissä kulkeva kuja katkesi 'soraponnin' kohdalla jatkuen ponnin jälkeen taas suorana kapeana kujana mäkeä alas yhtyen Pajamäenkatuun. Tämän kujan länsipuolella heti ponnin jälkeen oli Aarne Vilkin talo. Aarnen äiti eli lähes 90-vuotiaaksi ja kertoi monia tarinoita Helilän asioista.
Vilkin talon jälkeen ennen Pajamäenkatua oli samalla sivulla Oksasen talo.
Soraponnin jälkeen kujan itäsivulla oli Luukkosen mökki, yksi huone, pihasauna ja liiteri.
Sen pohjoispuolella oli A.A:n veturinkuljettaja Girsin talo, taas vuokralaisia varten.
Siinä, missä tämä kuja kohtasi Pajamäenkadun oli kadun pohjoispuolella iso lähde, josta riitti kuivinakin kesinä vettä lähes koko kylälle. Vesipula olikin vanhassa Helilässä jokakesäinen riesa. Vettä haettiin em. lähteestä pitkienkin matkojen takaa. (Nykyinen Lähteenkatu)
Reinolan talolla oli iso tontti, jossa oli useita rakennuksia. Suuri rakennus, jossa asui omistajaperheen lisäksi useita vuokralaisia. Tontin itäpäässä oli rakennus, jossa oli asuinhuoneistoja ja myös liikehuoneisto. Siinä piti sähköliikettä V. Enberg-niminen henkilö. Myöhemmin samalla paikalla jatkoi Sauli Hämäläinen sähköasentamoaan. pihalla oli pienempi asuinrakennus ja isot liiteri- ja muut tarvittavat rakennukset.
Reinolan talon nurkalta kääntyi pohjoiseen kuja, joka oli kahta puolta aidattu.
Reinolan jälkeen oli kujan länsisivulla poikkikuja, joka johti pikku talolle, jossa asuivat Otto Tirkkonen perheineen sekä poliisi Aarne Tikkanen, Tikkasen ja Tirkkosen vaimot olivat sisaruksia, tietääkseni talon rakentajan tyttäriä.
Seuraavan talon, vanhan ja harmaan, omisti 'Lyytikäisen mummo', vanha naisihminen jonka asunto oli toisessa päässä pitkää taloa, toisessa päässä asui vuokralainen. Talo oli erikoistyylinen, kummassakin päässä oli asuinhuone, keskellä puuliiterit, aitat ja muu tarvittava. Lyytikäisen poika oli A.A:n tehdaspalokunnan ruiskumestari.
Lyytikäisen jälkeen oli 'Nakki-Samun' eli Samuel Lehtisen talo. Talossa asui myös Samun veli, joka oli vaatturi. Kolmas veli piti parturiliikettä Suvikkaan talon itäpäässä, myös talon pohjoisin liike oli parturi.
Samun talossa oli myös aina vuokralaisia, mm. Onni Vilkkaan Paavo-veli, joka oli kuorma-automiehiä.
Saman kujan itäsivulla oli 2 isoa tonttia. Ensimmäinen etelästäpäin oli ns. Saikan tontti. Siinä oli muutaman asunnon talo jossa asui vuokralaisia, ainakin Lauri Peltola, joka rakensi myöhemmin talon Otsolaan, Syrjäläisen perhe ja pari muuta.
Pihalla oli pienempi, huoneen ja keittiön talo, jossa asui Borg-niminen mies, joka omisti pienen sementtivalimon.
Borgin mökin jälkeen oli kapea poikkikuja jonka jälkeen A.A:n omistama tontti, jonka reunassa olleessa talossa asui lasitehtaan formumestari Anderson (Lasitehtaalla oli myös uunimestari Anderson, erotukseksi kutsuttiin toista 'Uuni-Andersoniksi' ja toista 'Formu-Andersoniksi').
Tontti oli hyvin laaja, rakennuksia oli vain asuintalo ja puuliiteri-käymälärakennus. Talo oli aivan tontin reunassa ja samalla kohdalla oli Samu Lehtisen talo, joka sekin oli oman tonttinsa laidassa. Talojen välissä oli vajaan kolmen metrin levyinen sola. Kuja päättyi soraponniin.
Saikan tontin itäpuolitse kulkeneelta kujalta lähti Holmbergin talon jälkeen kujantapainen, kallioinen tila itään. Sen reunassa 'Holperin' talon jälkeen oli Veikko Leinosen talo. Talo oli Veikon isän rakentama ja Veikko laajensi ja paransi sitä lunastettuaan sen sisaruksiltaan.
Leinosen jälkeen oli Mannisen tontti, jossa oli tavanmukaisesti asuinrakennus, keittiö ja kaksi pientä huonetta, piharakennus, liiterit, sauna ja saunakamari, jossa oli vuokralainen.
Mannisen vävy Leo Laine rakensi tontin reunaan kioskirakennuksen, jota pitivät muutaman vuoden, kunnes tien levennys ja uusien talojen rakentaminen veivät sen.
Mannisen tontin jälkeen oli poikkikuja ja Tähtisen talo.
Holmbergin-Leinosen-Mannisen ja Tynnilän tonttien väliin jäi Hämäläisen talo. Otto Hämäläinen oli ollut Amerikassa ja tuli 20-luvulla takaisin Suomeen. Hän oli alunperin savolainen ja osti säästöillään ns. Hintikan talon, siinä oli iso huone, pihalla aitat yms.
Karhulantiellä sijaitsi A.A:n autotalli ja korjaamo. Rakennuksessa oli ollut ennen useita yrittäjiä mm. Varppeliuksen krominiklaamo, jonka kyltti koristi rakennusta vuosia. Yläkerrassa oli kuorma-autojen talleja ja toimisto, alakerrassa korjaamo ja pari henkilöautotallia. Samalla tontilla oli myös asuinrakennus, jossa asui autonkuljettajia ja asentajia.
Korjaamon nurkalta, sen pohjoissivulta lähti itään kuja, joka jatkui edelleen haarautuen moneksi haaraksi.
Korjaamon jälkeen oli eteläsivulla em. asuinrakennus, sen jälkeen pari yksityistä rakennusta, joiden omistajia en muista, sitten tuli oikealta poikkikuja, joka jatkui tien yli pohjoiseen. Tämän kylän itäsivulla oli pari A.A:n omistamaa taloa. Toisessa asui lasinpuhaltaja, sittemmin lasitehtaan mestari Niilo Pöyhönen. Talot olivat pienehköjä punaisia tupia, vieressä perunamaat. Jälleen poikkikuja jonka itäsivulla olleessa punaisessa mökissä asui Karhulan kansakoulun opettaja Rautiainen.
Tie kääntyi loivasti pohjoista kohti ja sen oikealle puolelle jäi pieni mökki, jossa asui uittomies Edward Kyllönen Olga-vaimoineen. Olga oli eteenpäin katsova emäntä, hän osti leninkikankaankin ajatellen minkälaista matonraitaa siitä tulisi.
Kyllösen mökin yläpuolella Marjakallion laella oli Sauli Parilan tolo. Sauli oli näkövammainen ja hänellä oli piharakennuksessa verstashuone, jossa hän teki erilaisia harjoja ja luutia.
Sitten alkoikin muutaman hehtaarin metsäalue, jonka läpi tie johti haarautuen kahtia. Oikeanpuoleinen haara johti Saulin veljen Lauri Parilan pihaan ja edelleen yli peltojen ja A.A:N rautatien isommalle metsäalueelle, joka on nykyistä Malmingin teollisuusaluetta.
Vasemmanpuoleinen haara jatkui kohti kirkon itäpuolella olevaa hautausmaata ja sen ohi pieneen taloryhmään, jossa oli 4-5 mökkiä. Tämä alue kulki Helilän poikien keskuudessa 'Nälkäsaaren' nimellä. Saaren asukkaista muistuu erikoisesti mieleen jalkavammainen Paavo Sointula, joka teki elääkseen luutia ja kauppasi niitä torilla ja kulkien talosta taloon.
Nälkäsaaren jälkeen tämäkin tie ylitti rautatien. Sen varrelle 100-200 m radasta jäi ns. Manun ponni, kuoppa, josta oli ajettu soraa ratapenkkaa varten. Ponnissa oli keväisin ja syksyisin paljon vettä eikä se koskaan kuivunut kokonaan.
Ponnin eteläpuolella oli torppa, jota kutsuttiin Manun torpaksi. Sen oli ehkä rakentanut Niemen Manu-niminen henkilö. Helilän koulussa piti kerran opettaja Laapotti uskontotuntia ja kysyi oppilailta, mitä on haudan takana? Joku vastasi, että Niemen Manun torppa.
Torpassa asui ennen sotia Tampion iso perhe. Sama Laapotti kysyi eräältä Tampion pojista onko heillä paljon lapsia. Vastaus kuului: tupa täys ja porstua puolillaan. Nurkkaanmenohan siitä seurasi.
Myöhemmin torpan kunnosti hiukan laajentaen Toivo Herrala, joka rakensi lisäksi kasvihuoneet läheiselle pellolle.
Manun torpan jälkeen tie johti useille pelloille häipyen kokonaan näkyvistä.
Lauri Parilan talon ohi jatkunut haara haarautui kahtia satakunta metriä rautatien jälkeen, oikea haara johti metsän läpi yhtyen etelästä tuleviin tilusteihin.
Autokorjaamon itäpuolella tien varressa oli talo, jonka omistajaa en muista, mutta tiestä vähän matkan päässä oli Björnin isohko talo. Viimeinen asukas ennen talon puokua oli Sauli Björn, vanha Kyminsuun uittomies, ns. etumies. Uiton loputtua hän oli vielä useita vuosia Sunila Oy:n palveluksessa.
Seuraavana itään mennessä oli hevosmies Rinteen talo. Tällä Rinteen Alella oli aina pienehköjä hevosia ja hän oli melko vakituinen A.A:n rakennusosaston ajuri. Lisäksi hän teki iltaisin 'keikkoja' yksityisille kyläläisille. Samoilla kulmilla oli talo, jossa asui Helilän koulun opettaja Ingrid Abrahamsson, koululaisten keskuudessa 'Inkri'.
Sitten tiestä erkani haara vasemmalle ja sen jälkeen oli isohko Montosen vuokratalo, jossa oli paljon pienehköjä asuntoja. Asukkaat olivat yleensä vähäosaisempaa väkeä.
Montosen talon jälkeen oli pienempi talo, jonka itäsivua kulki pohjoissuuntainen kuja. Kujan itäpuolella oli Kyllösen pieni talo, toinen Kyllönen melkein vastapäätä.
Sen jälkeen talot loppuivatkin, vasemmalle jäi pieni pelto, johon kauppalan aikana tehtiin leikkikenttä. Loppuosa tiestä kulki hiekkakankaisessa männikössä.
Kuja, joka erkani ennen Montosen taloa kääntyi pian kohti kirkkoa. Ensimmäisellä vasemmalla oli Niemisen talo, jossa asui eräs Helilän kuuluisuuksista, Niemisen Velska (Nuttura Unttura) joka myöhemmin teki itselleen oman talon Ristinkalliolle. Tämän kujan varren talot ovat vähemmin tuttuja. Oikealla oli Lassilan talo jossa Ida-äiti leskeksi jäätyään asui kolmen poikansa kanssa.
Sitten oli Lehtisen Kallen talo ja sementtivalimo. Tämä Lehtinen oli kuuluisan Lehtisen kaupungin omistaja.
Lehtisen talon jälkeisessä talossa asui Keinänen-niminen mies, joka teki ammatikseen puuputkia, hänellä oli jonkinlainen kairauslaite, jolla hän koversi haapapölkkyihin reikiä.
Karhulantieltä läksi pienempi tie itään. se erosi kanttori Merisalon maanviljelijä Alastalon talojen välistä, Merisalon tontti oli eteläpuolella. Tien alussa Merisalon tontin kulmassa oli kauan viitta, joka mainosti seppä Kaasisen pajaa. Viitassa oli teksti: PAJA P. KAASINEN TIE NIKKISELLE.
Kaasis-Pekka oli kirjailija Helvi Kymin sukua (kenties isä).
Merisalon tontin jälkeen eteläsivulla oli Tommolan talo jota emännöi Martta Tommola miehensä kuoleman jälkeen. Tommolan jälkeen oli samalla puolella Hirven mökki. Hurukselasta tulleet Hirvet olivat ampujan sukulaisia, Hirven jälkeen oli avokalliota, joka ei ollut kelvannut rakennuspaikaksi.
Sitten seurasi Solan talo, jota veljekset Oma ja Leo hallitsivat. Solan jälkeen oli Oksasen talo, jonka itäsivulla oli kapea kuja. Kujan jälkeen oli Girsin rakennusryhmä, erilaisia rakennuksia, joissa oli useita vuokralaisia. Sitten taas kallioinen kuja ja Kuitusen tontti, isolla tontilla oli hyvin pieni mökki mutta hyvä puutarha. Kuitusen tontin jälkeen oli pieni metsikkö, 'Nikkismettä'.
Alastalon jälkeen pohjoissivulla oli pätkä vanhaa kylätietä ja sitten pieni 'Ristiinan mökki'. Se oli jäänyt autioksi ja rappeutui vähitellen kylän poikien avustamana. Sen jälkeen oli avokalliota ja Alastalon omistama talo, jossa oli vuokralaisia.
Sen jälkeen oli pieni 'punainen tupa ja perunamaa. Mökillä oli peräkkäin useita omistajia, viimeisenä siirtolaisperhe Reinikkala. Mökin jälkeen taas rakentamatonta.
Tien pohjoispuolella oli suuri kirkasvetinen lähde, josta lähes koko kylä haki vettä kuivina aikoina. Lähteen talona oli pieni mökki jossa asui Jussi Sirkka-niminen mies vaimoineen, myöhemmin mustalaisia.
Lähteeltä itään oli suurehko rakentamaton niitty, jonka jälkeen kallioinen tasanne jossa oli Alastalon omistama talo, sittemmin sitä isännöi Alastalon vävy rakennusmestari Ahvenainen.
Ahvenaisen jälkeen taas avukallio (hyvä laskettelumäki) jonka jälkeen tuli Nikkisen iso tontti. Kirvesmies Kalle Nikkinen oli ostanut tontin joskun 20-luvulla. Talon sanottiin olevan Helilän vanhimpia, jonkun tiedon mukaan vanhin säilynyt rakennus. Se purettiin vasta, kun Pajamäenkatu rakennettiin nykyiselleen.
Nikkisen jälkeen tuli Korhosen tontti, jolle oli rakennettu kaksi 2-kerroksista rakennusta,joissa asuivat omistajat ja joukko vuokralaisia. Kumpikin taloista paloi 40-luvun lopulla. Korhonen rakensi tilalle uuden omakotitalon, joka sai puolestaan väistyä uusien rakentajien tieltä.
Tien eteläsivulla 'Nikkismettän' jälkeen oli Väinö Leistin talo, sen jälkeen Ahosen talo, Ahosen jälkeen tuli etelästä kuja, jonka itäpuolella oli Merivaaran tolo.
Sitten sen sivun talot loppuivatkin, alkoi niin sanottu 'Pesutuvan metsä' (Orrainmetsä, kunnanmetsä).
Pohjoissivulla oli Korhosen talon jälkeen A.A:n omistama suuri tontti, jolla asui teräsvalimon malliverstaan mestari Westling. Tämän tontin jälkeen tuli poikkikuja pohjoiseen, jonka jälkeen oli Junkkarin talo kiviaitoineen.
Junkkarin jälkeen oli Tyrväinen, sitten Hyypiän mökki, Hyypiön jälkeisen mökin omistaja oli Railo, sitä seurasi Orrain isohko talo, sitten Kolehmainen.
Seuraavan talon osti aikanaan suurjuoksija Viljo Heino, joka asui talossa useita vuosia. Heinon jälkeen tuli Samdholmin talo. Talon rakensi ennen sotia setäni Toivo Takoja, mutta kun uusi maantie rakennettiin ja Karhulan radan ylikulkusiltaa varten tehtiin korkea sorapenkka joka peitti näkyvyyden kokonaan möi setäni talon eikä asunut siinä päivääkään.
Näiden eteläpuolella asui ainakin leipuri Huupponen. Huupposen leipomo oli piharakennuksessa, jossa myös oli limonaaditehdas (Kymin Vesitehdas Oy) ennen sotia. Pihalla oli myös Onni Vilkkaan autotallit. Suvikkaalla oli muistaakseni mainos, jossa luki: 'J. E. Suvikas. Vesitehdas, Leipomo ja Kahvila'.
Vesivallintien alkupää. Teksti kuvan takaa: "Häviävää Helilää 1957. Suvikas vasemmalla. Ruotsalainen koulu oikealla. Estilän talo, jossa Kalustaja-kyltti, entinen Luostarisen talo kauimpaisena vasemmalla. Oikeassa laidassa Suhosen talo jossa Eino Lukkarin kauppa".
Suvikkaan jälkeen oli A.A:n omistama talo, jossa toimi osa ruotsalaista kansakoulua. Sodan aikana siinä asui ruotsalaisia teknikoita, jotka olivat A.A:n konepajan palveluksessa.
Seuraava talo oli myös A.A:n. Siinä asuivat ainakin Vento, Pontan, Paasonen ja vielä joku muukin perhe. Tontti oli iso avonainen, torimainen kenttä, jonka takareunalla olivat ulkorakennukset.
Tässä kohtaa tekstiä on isä lisännyt maininnan 1 talo välissä
Seuraavana oli valokuvaaja, muusikko Karen talo. Siinäkin toimi aikanaan parturi, joku vaatekauppa, Karen valokuvaamo. Kare soitti viulua iltaisin ravintoloissa. Talossa oli myös useita vuokralaisia.
Karen jälkeen oli vuorossa 'Kirvesmies Karjalaisen' talo. Jostain syystä talo mainittiin aina: 'Kirvesmies Karjalaisen talo'. Miksi näin, en tiedä, mutta niin vain oli.
Sitten seurasi Kymin Yhteiskoulun tontti, sen ja Karjalaisen tontin välissä oli kapea kuja, joka myöhemmin levitettiin leveäksi tieksi. Yhteiskoulun itäpuolella oli samanlainen kuja, sen jälkeen punainen talo, jossa asui taksimies Anttila, Onni Vilkkaan sisaren mies. Talo oli Olli Anttilan isän tekemä 1930-luvun alussa.
Anttilan jälkeen oli 3 suurehkoa 2-kerroksista, taitekattoista taloa. Yksi oli Pietiläisen, muita en muista. Taloissa oli omistajien lisäksi vuokralaisia mm. Keverin perhe.
Näiden talojen jälkeen olevat talot ovat muistissani vähän sekaisin. Eräässä asui kuitenkin metsäosaston autonkuljettaja Väinö Nöjd. Toisessa asui myös autoilija, Kalle Gustafsson. Kivimiehet Pousi ja Pasanen asuivat myös näissä taloissa. Pasasella oli hautakivihakkaamo. Hän muutti myöhemmin Oravalaan.
Helilän katsottiin loppuvan rautatiehen, kuinka virallisesti sitä en tiedä, radan jälkeen oli muutamia A.A:n omistamia taloja.
Suvikkaan kulmalta lähtiessä tien eteläisellä reunalla oli ensin taas ruotsalaisen koulun tontti, sitten Estilän liiketalo, jossa oli ennen sotia Mäkisen kalakauppa, sen tilalle tuli myöhemmin pieni kangaskauppa.
Seuraavana oli Ville Mannisen sekatavarakauppa. Mannisen pääliike oli Vapalanmäellä.
Seuraavana talossa oli Estilän kenkäkauppa, sitten ravintola Primula, Primulalla ei ollut anniskeluoikeuksia mutta kuulemma täydet 'sekoitusoikeudet'.
Talon yläkerrassa oli matkustajakoti KYMI. Talossa oli Estilän perheen lisäksi muutamia vuokralaisia.
Pihalla oli melko isot varastorakennukset.
Estilän talon jälkeen oli kunnanlääkäri Baldtzewskyn talo, jossa hänellä oli asunto ja vastaanottotilat. Talo oli 20-luvun alussa siirretty Terijoelta, mistä vastaavanlaisia taloja oli tuotu paljon.
Lääkärin jälkeen oli nimismiehen talo. Se oli vähän matkan päässä tiestä, laatikkomainen rakennus. Nimismies Krokfors tunnettiin ainakin meidän poikien kesken Kuuro-Kallena.
Nimismiehen talon vierestä meni kuja, jonka päässä oli Onni Vilkkaan kuutionmuotoinen talo. Se oli aikanaan Helilän upeimpia, mutta siitäkin aika ajoi ohi.
Tien varressa oli vähän rakentamatonta aluetta, sitten talo, jonka omistajaa en muista, mutta siinä asui sota-aikana ja sodan jälkeen Niilo Olkkonen perheineen. Hän oli vähän aikaa Kymin Suojeluskunnan aluepäällikkönä, sitten Kymin Yhteiskoulun voimistelunopettajana ja A.A:n tehtaanvirkailijana.
Seuraava talo oli eläinlääkäri Paavo Tapion, se oli vähän matkan päässä tiestä tontin takareunassa. Tapio oli persoona, josta on paljon kiistelty. Omalaatuinen, mutta kai hyvää tarkoittanut mies.
Tapion tontin jälkeen oli metsänä säilynyt rakentamaton alue, johon myöhemmin rakensi talonsa ekon. Kauko Haapa-aho hammaslääkäripuolisonsa kanssa.
Myös Rüster teki tälle alueelle talonsa.
Seuraava talo, nykyisin Kodintalona tunnettu oli kirvesmies-kansanedustaja Ville Kuparin tekemä, se oli sen aikaiseksi suurehko talo.
Nykyisin siinä on eläkeläistoimintaa ja Kotkan kaupungin maataloustoimisto(?).
Tässä talossa toimi aikanaan myös Karkulan kauppalan kirjasto, lisäys PT.
Kuparin talon takana oli kauppias Parosen talo. Parosella oli lyhyttavaraliike nykyisen Karhulantien varressa. Parosen vieressä oli Karhulan Adventtiseurakunnan rukoushuone, sekin vähän matkan päässä tiestä.
Seuraavana oli Hilma Thilmanin sekatavarakauppa. Alakerrassa myymälä, yläkerrassa asuinhuoneet. Pihalla olivat tarvittavat varastorakennukset tontin perällä.
Seuraavassa talossa asui Skriko-nimistä väkeä. August Skriko oli elokuvateatteri Kino-Ursulan koneenkäyttäjä, siis tärkeä virkamies.
Skrikon jälkeen oli ylikonstaapeli Tahkon (Erland) talo, se oli isohko laatikkomainen talo. Salaperäisen näköinen, isojen puiden keskellä.
Silloinen Vesivallintie oli oikea poliisien katu: nimismies, Tahko ja vielä Adventtiseurakunnan talossa asui konstaapeli Yrjö Valkeinen.
Tahkon tontin jälkeen oli rakentamaton, kivikkoinen alue jota pitkin johti jonkunlainen polku A.A:n tenniskentälle. Tälle alueelle rakensi kauppias Katainen kauppatalon. Kataisella oli liike Rauhalassa. Muutaman vuoden jälkeen Kataiset lopettivat kaupan pidon Vesivallinkadulla ja Tauno ja Kirsti Sivula jatkoivat kaupan pitoa muutaman vuoden.
Tämän kaupparakennuksen ja rautatien välissä oli vielä Matti Setälän isohko rakennus. Setälä oli A.A:n puuseppä, hänellä oli melko iso verstasrakennus kotonaan.
Radan jälkeen oli A.A:n pitkähkö asuinrakennus, jossa Kymin Purjelentokerho (nykyisin Karhulan Ilmailukerho) piti majaansa. Rakennus paloi 50-60-luvulla.
Vesivallintien varren taloista yllä puuttuu ainakin pari, jotka olivat kahta puolta Karen taloa, muististani ei löydy niille omistajia eikä asukkaita. On joukko niiden seutujen asukkaiden nimiä joita en puolestaan pysty sijoittamaan mihinkään taloista.
Vesivallintieltä lähti pohjoista kohti kuja joka haarautui n. 100 m:n päässä kahtia, vasen haara meni mutkitellen Seponkulmasta tulleelle tielle ja jatkui sen yli Tynnilän talon luona.
Paikassa, jossa tie haarautui oli sen pohjoispuolella seppä Kaasisen talo, sitä sanottiin myös Sundbergin taloksi ja se oli kirjailija Helvi Kymin kotitalo. Kaasisen paja oli toisaalla, nykyisen Pajamäenkadun takana.
Kaasisen talon vastapäätä länteen haarautuvan tien eteläpuolella oli A.A:n talo, jossa asui puutarhuri Virtanen. Hänellä oli oma työporukkansa, joka hoiti asuntoalueiden pihoja ja puutarhoja. Sota-aikanakin, vaikka oli kova työvoimapula Virtanen sai pitää joukkonsa töissä. Nämä olivat vanhoja kokeneita ja uutteria naisia. Vain pari vanhempaa miestä oli joukossa.
Virtasen ja Kaasisen väliin jäi vielä pieni soramonttu, jossa oli hyvin hienoa hiekkaa. Se ei koskaan asettunut aloilleen vaan pysyi aina 'juoksevana'. Tämän montun läpi tie jatkui kääntyen pohjoiseen. Tien länsipuolella oli pieni kaunis talo jolla oli suuri koivuja kasvava piha. Siinä asui yhtiön 'isojen herrojen sihteeri' neiti Winqvist. Tämä oli arvonsa tunteva ikäneito, jota monet vähän pelkäsivät. Tuskin niin paljon itse neitiä vaan hänen koiraansa joka oli iso Tanskan Doggi.
Santamontun pohjoispuolelle (ja kujan itäpuolelle) jäi lasitehtaan hiomon mestarin Tammisen tontti ja isohko talo. Tamminen oli pyylevä mies, hyväntuulinen ja ystävällinen. Hänen poikansa Mauno Tamminen oli aikansa tunnettuja oopperalaulajia.
Tämän tontin jälkeen kuja ylittikin Sepon kulmasta tulevan tien.
Kaasisen nurkalta, missä kuja haarautui, jatkui se loivasti oikealle. Kaasisen jälkeen samalla puolella oli Hamnellin talo, jossa vanhempineen asui Aira Hamnell-niminen konttoristi A.A:n konttorista.
Hamnellin jälkeen kuja liittyikin Sepon kulmalta tulevaan tiehen.
Kujan itäpuolelle jäi Karen talon luota lähdettäessä pienempi talo, jolle en muista omistajaa tai asukkaita. Sitten Kaasisen taloa vastapäätä oli taloryhmä, joka aukeni isoon pihaan. Siinä asuneista muistan suutari Simpasen ja tämän Reijo-pojan.
Simpasten asuman talon jälkeen samalla puolella kujaa oli Kytömäen talo, jonka asujista muistan poika Tepon ja tytär Teklan. Teppo oli myöhemmin kuorma-autoilija ja Tekla meni naimisiin Unto Vilosen kanssa, tämä pariskunta otti ahkerasti osaa Kymin (sittemmin Karhulan) työväenopiston toimintaan.
Tämä kuja yhtyi lihantarkastamon kohdalla Sepon kulmasta tulevaan kujaan. Risteyksestä oikealle oli isohko Minkkisen talo (Lauri Minkkinen) jossa oli myös vuokralaisia. Minkkisen jälkeistä taloa en muista, sitten oli poikkikuja jonka jälkeen yhteiskoulun tontti. Yhteiskoulua vastapäätä kujan pohjoissivulla oli muutama pienehkö mökki. Ensimmäinen oli Parkkisen. Parkkisen Eino-poika tuli sodasta jalkapuolisena invalidina ja perusti auto-sähkö firman. Hän rakensi itselleen uuden talon Käpylään.
Seuraava talo oli Väinö Hyvärisen, hänkin innokkaita työväenopistolaisia.
Hyvärisen jälkeen oli Savosen talo, jossa asuivat veljekset Edvin ja Heikki Savonen perheineen. Kun yhteiskoulua ruvettiin laajentamaan muuttivat Edvin Savonen ja Heikin poika Aimo sekä Väinö Hyvärinen ns. Virtasen alueelle Muuralankujan varteen. Hyvärinen, Parkkinen ja Savoset olivat kaikki keskenään sukua.
Tämän taloryhmän jälkeen tie jatkui metsikön läpi yhtyen ennen Karhulan rataa toiseen, Merisalon kulmalta alkaneeseen tiehen. Radan jälkeen oli tien pohjoisreunalla pieni pelto jossa tavallisesti kasvatettiin perunoita. Perunapeltoa vastapäätä oli korkean kuusiaidan takana mökki jossa asui ennen sotia A.A:n maalari Väinö Takoja perheineen. Takojien jälkeen siihen muutti autonkuljettaja Sunila.
Tie haarautui sitten kolmeksi, oikealle kääntyvä johti Kyminlaakson Osuusliikkeen teurastamolle ja edelleen Käpylään. Vasen haara johti uudelle tielle, aikaisemmin se johti maanviljelijöiden pelloille, mutta jäi sitten uuden tien alle.
Kolmas, eli suoraan itään johtava tie vei myös talollisten viljelyksille, mutta sen varteen jäi Osuusliikkeen sikala, siat asuivat pitkissä katoksissa joita oli 5.6 kpl, sivusta auki olevia rakennelmia. Sikoja oli kymmeniä. Sikala-aluetta reunusti korkea laita-aita, Tien puolella oli suuret kaukalot joihin hoitajat toivat hevosella ruokaa. Yhdeltä sivulta sikala rajoittui peltoon, jossa kasvoi porkkanoita. Meillä pojilla oli tapana nyhtää niitä ja heitellä yli aidan sioille.
Sikalan jälkeen tie johti Uuno Reinolan talolle. Reinola harjoitti pienimuotoista maanviljelyä. Omaa maata oli vähän, lisäksi kunnalta ja Osuusliikkeeltä vuokrattuja peltotilkkuja. Maanviljelystyön lisäksi Reinola ajoi ihmisille halkoja Ahlsrömin halkotarhalta. Reinolan poika Erkki jatkoi maanviljelystä isänsä tapaan, vuokramaat olivat vain paljon laajemmat.
Taninkalliolta itään oli Suutarin ja Tähtisen talojen takana Kymin kunnan pesutupa, jota kunta vuokrasi pientä maksua vastaan. Kuusiaidan suojassa oli rakennus, jossa oli ainakin 2 isoa pyykkipataa ja muut tarvittavat välineet. Pihassa oli kaivo, jossa riitti hyvin vettä.
Pesutuvan likavedet tulivat putkea pitkin avo-ojaan joka johti Karhulan radan varteen ja siitä mereen. Pyykkärit käyttivät runsaasti lipeäkiveä ja pesutuvan nurkalla oli läjäkaupalla tyhjiä peltisiä lipeäkivipurkkeja. Lipeäinen ja saippuainen vesi virtasi avo-ojassa, mutta en muista yhtään suurempaa vahinkoa sattuneen, vaikka lapset leikkivät ojan vedessä uitellen tyhjiä purkkeja.
Pesutuvan itäpuolella oli muutaman hehtaarin männikkö, jota kutsuttiin Pesutuvan metsäksi. Siitä on vielä rippeitä jäljellä moottoritien pohjoispuolella ja Toivelinnan lähellä. Pesutupa hävisi joskus sodan jälkeen.
Taninkallio
Keskellä Helilää oli Taninkallio, Tanin mäki. Tani-niminen henkilö rakensi talon ko. mäelle, A. Ahlström (Karhula Oy) osti talon myöhemmin.
Taninkallion nimi oli Emma Vilkin (Lasse Vilkin isoäiti) mukaan ollut aikaisemmin Kokkokallio.
Kalliolla on nykyisin Karhulan vesitorni. Vesitornin paikalla oli ennen kolmionittaustorni, näkötorniksikin sanottu. Se oli rakennettu 1934-36, korkeus oli 14 metriä kallion pinnasta ja sieltä oli komeat näköalat joka puolelle, mm. Suursaareen asti.
Taninkallion kolmiomittaustorni 1950-luvulla, kuvassa pyörän päällä setäni/kummisetäni Seppo Takoja.
Tornista 30-40 m. luoteeseen, ei ihan korkeimmalla paikalla oli lähes aarin mittainen, nurmen peittämä alue jossa oli mustaa multaa reilusti puolen metrin paksuudelta. Siinä oli Emma Vilkin mukaan poltettu juhannus-, köyri- ym. kokkoja, siitä nimi Kokkokallio. Kertoja kuoli 1940-luvun lopulla lähes 90-vuotiaana.
Arvi Kuitunen kärräsi sota-aikana mullat perunamaalleen.
Saman kertojan mukaan oli nykyinen Sammonmäki, seuratalo Sammon sijaintipaikka, nimeltään Varispakka.
Näiden kahden kallion välillä oli miltei kallioiden korkuinen hiekkaharju, josta on vielä vähän jäänteitä, enemmän Sammon puolella. Hiekka on sitten joskus aikoja sitten ajettu pois, mihin käyttöön, sitä ei kertoja osannut sanoa. Ajo on tapahtunut hevospelein, siis ennen autojen tuloa.
Paikalle jäi monttu, jota yleisesti kutsuttiin Soraponniksi, siinä oli melko paljon vettä keväisin ja syksyisin.
Soraponni oli suosittu laivojen uittopaikka, myöhemmin siihen rikottiin runsaasti pulloja. Lasinpaloista koitui monta pahaakin tapaturmaa lasten jaloille.
Soraponni tulvii keväällä. Takana näkyy Vilkin talo.
Soraponnin itäreunalle raivasivat Helilän pojat pienen, parin aarin kokoisen tasaisen kentän, jonka toiseen päähän pystytettiin tolpat rekkiä varten. Siinä harjoittelivat mm. Linnan veljekset Pellervo ja Veikko sekä heidän serkkunsa Karhun 'Aate'. Myös Taninkallion takana asunut Kalle Nikkinen oli ahkera voimistelija.
Pojista kehittyikin melkoisia taitureita. Sota katkaisi kuitenkin kehityksen. Veikko Linna haavoittui pahasti käteensä, Pelle muutti Amerikkaan jne.
Kun Taninkalliolta laskeutuu pohjoiseen on mäen alla pieni vajaan puolen hehtaarin mittainen männikkö, jota kutsuimme 'Nikkisen mettäksi' vieressä olevan Nikkisen talon mukaan. Sanoivat, että talo oli Helilän vanhimpia, malli oli ainakin muista poikkeava. Talossa oli 2 huonetta: tupa, jossa oli erikoisen iso uuni sekä pienehkö kamari.
Taninkalliolta etelään oli ns. 'Holperin talo', jossa oli kymmenkunta yhden huoneen asuntoa. Niissä asui leskiä lapsineen, mm. edellä mainittujen Linnan veljesten äiti. Talon oli joskus rakentanut Holmberg-niminen mies. Se purettiin, kun Karhulaan rakennettiin kauppahalli, josta myöhemmin saneerattiin kirjasto.
Nikkisen metsän takana oli pari taloa ja niiden takana puolestaan Alastalon pelto, jonka reunassa oli vähäinen santakuoppa. Tämä kuoppa oli Helilän poikien urheilukenttä.
Näkötornin juurelta alkoi miltei joka suuntaan hyvät suksimäet. Paras mäki oli pohjoiseen, kohti Nikkisen taloa. Puoliväliin mäkeä oli joka talvi tehty hyppyri (silloin käytettiin nimeä loikkuri), josta parhaat hyppäsivät lähes 10 metriä.
Mäellä saattoi olla joskus parikymmentä poikaa laskettelemassa. Joka talvi tuli muutamasta suksiparista 'hellapuita'. Katkenneita suksia koitettiin paikata peltipaikalla ja joskus kyllä onnistuttiin hyvinkin. Pahempia loukkaantumisia ei tietääkseni koskaan sattunut.
Kallion itäpäässä oli jyrkempi rinteen kohta, josta sai muuten hyvän mäen, mutta Väinö Leistin aita oli aina vähän tiellä.
Kun Helilästä purettiin taloja uuden Haminan tien alta jäi pihoihin lojumaan kattopellin palasia. Niitä raahattiin kesällä kalliolle ja jyrkimmästä paikasta laskettiin pellin päällä istuen alas.
Melu oli kauhea, kun pelti ja kallio olivat vastakkain. Läheisten talojen naisväki piti jatkuvasti melkoiset saarnat laskettelua vastaan, mutta aina joku uskalsi yrittää. Vielä pari vuotta takaperin näkyi paikassa noin metrin levyinen paljaaksi kulunut kohta, sammal ei ole 50-60 vuodessa kasvanut takaisin.
Eräs talvinen leikki oli kierittää mäen päällä mahdollisimman suuria lumipalloja ja sysätä ne sitten rinteestä alas. Nuoskailmalla vierivä pallo keräsi lisää kokoa ja oli melkoinen möhkäle alamäessä. Joskus pallo osui kiveen ja hajosi komeasti palasiksi tai hyppäsi kiven yli. Silloin tällöin karannut pallo särki Leistin tai Kervisen talojen aidat. Kervisen aita oli puolivälissä mäen jyrkintä kohtaa, ja katkaisi hyvän mäen.
Taninkallion itäreunassa oli parin aarin rapakivirinne, jota me pojat louhimme niin, että muutaman vuoden kuluessa rinne siirtyi pari metriä kohti pohjoista. Kun sanottiin, että mennään rapakivelle niin kaikille oli selvää, mistä oli kyse.
Kun mäen alla asunut Heikki Kervinen halusi parantaa taloonsa johtavaa tietä kantoi hän kymmeniä ämpärillisiä rapakivisoraa tielle. Rinne oli niin huonokulkuinen, ettei edes kottikärryillä päässyt menemään. Pieni Heikki kantoi 'pässinlänkiä' käyttäen kaiken tarvitsemansa soran.
Lähellä oli myös niin sanottu Ukonkivi, kivilohkare, jossa oli lähes 10 cm paksuinen kvartsikerros. Opettaja Ollilainen (Olli-Pekka) oli kertonut koululaisille, ettäö kivikauden miehet olivat kivestä lohkoneet itselleen kvartsia.
Lohkare oli olemassa vielä 60-luvulla.
Kalliossa on useita sileitä toista kiviainesta olevia juovia, ne eivät ole rapautuneet samalla tavalla kuin muu kallio. Niistä Ollikainen sanoi, että Jumala oli jääkauden aikana ne siloittanut kivikirvestä käyttäen.
Soraponnin savi
Helilän poikien ennen sotia tasaama, parin aarin kenttä, jossa oli mm. rekki voimistelijoita varten.
Maa oli savensekaista hiesua josta ehkä nimi johtui.
Pelastusarmeija piti tällä kentällä hartaustilaisuuksia ennen sotia. Jonkunlainen yhtye soitti näissä tilaisuuksissa. Pari torvea, rumpu ja sahansoittaja. Rumpua soitti rouva Yrkki, joka oli tapaturmassa menettänyt toisen kätensä, sahansoittaja oli muistaakseni nimeltään Haikonen.
Puhujat ja esiintyjät olivat tasatulla alueella, kuulijat istuivat kivillä ympärillä. Yleisöä kokoontui näihin tilaisuuksiin melko paljon, 20-30 henkeä.
Joskus myös lahkolaissaarnaaja yritti, mutta huonommalla menestyksellä.
Kun Berliinin olympialaisten (1936) aikana ei monellakaan vielä ollut radiota toi lähellä asunut formumestari Anderson radionsa kuistille ja antoi sen soida täysillä. Läheisen kivikon miltei joka kivennokassa istui innokkaita ja kiitollisia kuulijoita. Kuulijoiden ikä vaihteli pikkulapsista vanhoihin mummoihin ja pappoihin.
Elokuvat Kymissä/Karhulassa
Kymin pitäjän kirkonkylä Helilä oli monessa suhteessa erikoinen verrattaessa muihin samanaikaisiin kirkonkyliin.
Helilässä oli kolme vartavasten elokuvateatteriksi rakennettua teatteria.
Vanhin oli Kino Ursula, joka oli samassa talossa Rauta Oy Sepon rautakaupan kanssa. Taloa kutsuttiinkin Sepon taloksi. Talossa oli myös pari muuta liikettä: kelloliike, kotkalaisen Vanhalan leipomon myymälä ja hattukauppa. Rakennettu 1920-30-lukujen vaihteessa.
Seuraavaksi rakennettiin Bio Rox, se oli puurakenteinen laatikko (Karhulantiellä vastapäätä seurakuntakeskusta, PT)
Kymin Kinema rakennettiin noin 1935-36 tiilestä uuden maantien varteen kansakoulun ja poliisiaseman väliin. Se oli Helilän elokuvateattereista ensimmäinen, jossa oli niinsanotut kaksoiskoneet, koko elokuva esitettiin yhtäjaksoisesti alusta loppuun, ilman väliaikoja.
Kino Ursulassa ja Bio Roxissa oli vain yksi kone ja filmikelan vaihdon aikana piti pitää ns. väliaika.
Tämäkin on näemmä jäänyt kesken...
Kolmikulma
Kolmikulmasta alkoi nykyisen Karhulantien kohdalla ollut tie, joka johti tehtailta Helilän ja Eskolan kylien läpi Korkeakoskelle ja edelleen Kymin asemalle. Kolmikulma muodostui, kun tie Helilästä tullessa haarautui Hallaan ja Sunilaan sekä Karhulan tehtaille. pieni tien pätkä yhdisti nämä tiet, niin, että välille jäi kolmion muotoinen maapal, joka oli puistomaisesti hoidettu. Kolmion sisään jäi myös kaivo, jossa riitti vettä kuivinakin aikoina.
Kolmion tehtaanpuoleisella sivulla oli talo, jossa oli aikanaan kirjakauppa, apteekki ja pari muuta kauppaa eli Björnin sekatavarakauppa ja Marttilan ruokakauppa, 'Ellin putka'. Myöhemmin kaupat hävisivät ja tilalle rakennettiin asuntoja. Tehtaalle menevän tien varressa oli pieni punainen mökki, jossa asui tirehtöörin sihteeri neiti Krog. Vähän kauempana tiestä kaivoa vastapäätä oli Osuusliikkeen 'maitoputka'. Samalla puolella Helilään mentäessä oli iso vuokrakasarmi, jossa asui lasitehtaalaisia. Talon nimi oli Antipohvi (Kerrottiin, että Pietarin suurin ilotalo oli nimeltään Antipoff - oliko mitään yhteistä?).
Kolmikulma vuosisadan vaihteen postikortissa
Tämä taitaa olla isän viimeinen, ainakin viimeisimpiä tekstejä, niin haparoivaa on käsiala. Kai hänellä oli tarkoitus tuota jatkaa?
Tarinoita, liikanimiä yms.
Hailii!!!
Helilässä, Rautavan talossa, Kino Ursulan jälkeen seuraava pohjoiseen asui mm. Danskan Ville, kalakauppias, joka myi kalojaan elokuvateatterin ja seuraavan talon välisessä kujassa.
Toinen kalakauppias oli Ukkola, joka myi joskus Kolmikulmassa, Suvikkaan kulmassa ym. paikoissa. Kun suurin osa kaloista oli myyty, otti hän loput kalalaatikot kottikärryihin ja kiersi pitkin Helilän kujia huutaen 'Hailii!!!Hailii!!!'
Kerran kuumana kesäpäivänä kalat eivät tahtoneet mennä kaupaksi. Niitä oli vielä paljon jäljellä, kun Aarne Parila tuli ja tarjoutui ostamaan loput hailit 50 penniä kilo. Ukkola tuumi, että en minä tappiolla myy ja kärräsi kalalastin Helilän rantaan ja kaatoi kaikki hailit Kymijokeen.
Toisella kertaa oli kaloja tavallista vähemmän ja joku rouva olisi halunnut ostaa Ukkolalta hailikilon. Ukkola tuumi: 'Sinä olet Tanskan Villen kundi, en minä sinulle myy'. Eikä myynyt!
Eräs mökkiläinen oli jostakin suuttunut naapurin eukoille ja teki seuraavanlaisen tempun: Hän osti paikalle sattuneelta Ukkolalta muutaman kilon hailia ja levitti ne tasaisesti läheiselle avokalliolle. Ei kestänyt kuin hetken kun kalojen kimppuun ryntäsi kymmenittäin lokkeja ja variksia kirkuen ja raakkuen. Meteliä kesti niin kauan, kuin kaloja riitti ja kai vähän vielä ylikin.
Riita naisten kanssa johtui siitä, että joku naisista ruokki kalantähteillä lintuja ja isäntä ei siitä pitänyt. 'Kyl niil linnuil nyt riittää syämist' hän vain tuumi.
Kalojen syöttäminen linnuille väheni huomattavasti sen jälkeen.
'Hasti'
Emil Hastig, joka toimi Katajaisten kentän vahtina ja huoltomiehenä oli erikoislaatuinen persoona.
Sota-aikana, kun miehistä oli pulaa hänet siirrettiin vesilaitoksen hoitajaksi. Siitä hän sai liikanimen Vesministeri Hasti. Sota-aikana puhuttiin paljon Westminsteristä Englannissa ja nimi pyrittiin 'Hastille' antamaan samaan tapaan.
'Hasti' oli tunnettu siitä, että hän oli aina toista mieltä kuin muut: "Asiaa en tiedä mutta hanttiin panen". Kun 'Hasti-Emppo' täytti vuosia oli työkavereita kyläilemässä. Joku ihmetteli kamarin katon mustuutta ja tuumi, että ompas tuo katto savuuntunut. "Hasti' vastasi: 'Ei se ole savua vaan maali on vaan niin tummaa". Hetki jo tehtiin muita asioita ja sitgten joku kysyi, että miksi on käytetty niin tummaa maalia. 'Hasti' vastasi tähän: "Kyllä se on valkealla maalattu mutta tuo uuni savuttaa niin,että katto väkisin mustuu".
'Hastin' tolo oli aivan palaneen Kymin työväentalon vieressä. Kun talolla oli juhlia, häitä, tanssiaisia yms. toivat juhlavieraat viinapullonsa piiloon 'Hastin' aidan rakoon. 'Emppo' istui penkillä ja katsoi, kuinka käsi työntyi aidan raosta pihalle ja sujautti pullon piiloon. Kun kätkijä oli poistunut koppasi 'Emppo' pullon ja lirautti siitä osan omaan astiaansa - harvoin hän vei koko pullon. Välillä vähän lanttasi vedellä, näin hän pysyi itse juomissa.
Sodan loputtua, kun rintamamiehet palasivat siviilitöihin menetti 'Hasti' ministerinvirkansa ja joutui tyytymään tavallisiin hanttihommiin. Karhulan sahalla oli silloin suuri joukko nuoria miehiä, meitä aivan nuoria ja juuri siviiliinpäässeitä.
Miehet pitivät mielellään ruokataukonsa sahan pannuhuoneessa ja siellä oli nuorten miesten seassa myös 'Hasti'. Kun kerran taas oli syöty eväät kääri eräs Kalle-niminen kaveri eväspaperinsa ja päästi kunnon pierun. 'Hasti' sai tästä aiheen kysyä, miksi Kallella oli niin pienet eväät, että jäi nälkäiseksi. Kalle tuumi, että kyllä hänellä oli evästä reilusti ja kylläinenkin hän oli. 'Hasti' väitti vastaan, kyylä sinulle jäi vielä kova nälkä. Tästä miehet kinasivat hetken ja sitten 'Hasti' selitti, että on vanha viisaus, että "syömyttä röyhtäyttää ja nälkästä pierettää. Sinulla on siis nälkä". Eikä hän antan ut periksi vaikka Kalle kuinka vakuutti kylläisyyttään.
Työporukassa oli sekä tyttöjä että poikia ja eräs pari näistä syntyi ja olikin komeat häät. Tästä sai 'Hasti' aiheen seuraavaan: "Ei mikään ole niin nuukaa kuin naiminen eikä sekään niin nokonuukaa kuin akat sanoo".
Tyttöjen ja poikien välistä suhdetta kuvannee seuraava juttu: Eräs tytöistä katseli "sillä silmällä" muuatta poikaa, mutta tämä ei vastannut kiinnostukseen. Lopulta tyttö kysyi suoraan: mikset sinä tykkää minusta? Tykkäänhän minä, vastasi poika. Mutta kun sinä et koskaan puhu kanssani, valitti taas tyttö. pojan vastaus kuului:"Tykkäänhän minä hernerokastakin, mutta en silti koskaan puhu rokkalautasen kanssa".
Paria heistä ei tullut.
Ulkoministeri
Jos 'Hasti oli Vesminister oli eräs Virtanen Ulkoministeri. Virtanen ajoi Karhulan kartanon hevosta ja tyhjenteli ihmisten ulkohuoneenalusia, siitä ulkoministerin titteli.
Karhulan tehtailla vaikutti ylirakennusmestari Hilding Gunell. Arvonsa tunteva herra, joka puhui vähän 'hoono soomi'. Gunell oli kerran isojen herrojen oppaana Kolmikulman asuntoalueella, kun Ulkoministeri ajoi kärryineen ja kamoineen herrojen luo, hyppäsi alas ja sanoi Gunellille: "Kuuleppas Kunelius, mitäs miä tiän , kun minun paskalootain vuotaa?" Gunell säilytti malttinsa ja neuvoi Virtasen oikeaan osoitteeseen. Loota tuli korjatuksi.
Virtanen oli vähän, eikä aivan vähän yksinkertainen mies. Joku kysyi tältä joskus sodanaikana, että saisiko vähän Virtasen lastista kasvimaalleen. Tyhjennysvuorossa oli jonkun suuren asuinkasarmin iso yhteinen käymälä ja Virtanen lastasi täyden lastin ja vei sen pyytäjän pihalle kipaten koko lastin yhteen läjään. Siitä tuli aikamoinen haloo ja Virtasta vähän moitittiin, mutta joku isoista herroista sanoi, että Virtanen on syytön, pyytäjä tehköön 'aarteensa' kanssa mitä tahtoo.
Jos joku osasi käsitellä Virtasta oikein ja oli tälle ystävällinen, hän kyllä palkitsi asian. Tällaiselle 'hyvälle ihmiselle' hän saattoi tuoda tallilta tullessaan puhdasta hevosen lantaa ja se oli pula-aikana kallisarvoinen lasti kasvimaan pitäjälle.
Metsämiehiä
A.A:n metsäosastolla oli sota-aikana ja muutama vuosi sodan jälkeen hakkuutöissä kolmikko, Huugo, Ville ja Arvo. Miehet olivat kovia työntekijöitä mutta kovat oli heillä huvitkin.
Joskus 40-luvulla he tekivät halkoja Suljennon seuduilla, asuen majassa, joka oli tehty rankakehikolle pingoitetusta Korkeakosken pinko-pahvista. Ruoanlaittopaikka oli ulkona, muutama kivi nostettu kankaalle ja niiden päällä pata ja tuli alla. Pyykki pestiin jotenkuten läheisessä ojassa, jossa virtasi ruskeaa suovettä.
Silloin tällöin kolmikko lähti kylille ja paluukuormana tuotiin ruokatarvikkeita ja partavettä.
Kun kämppä syksyllä purettiin löytyi paikalta kymmenittäin tyhjiä partavesipulloja. Orvo-niminen aine oli yleisin. Ville kantoikin nimeä 'Kolina-Ville'.
Kun Huuko oli halonteossa lentokentän liepeillä asuen sillä kertaa oikeassa parakissa tuli piiriesimies Vainio eräänä aamuna ja kertoi, että Metsäkonttorilla oli huomattu Huugon täyttäneen jo 70 vuotta. Nyt olisi eläkkeelle lähtö edessä. Vainio lupasi tulla seuraavana aamuna hakemaan.
Kun Vainio seuraavana aamuna tuli kämpälle oli Huuko hävinnyt vieden omaisuutensa mukanaan. Muutamaan viikkoon hänestä ei kuulunut mitään mutta sitten joku tiesi kertoa, että mies oli siirtynyt yksityisen isännän halkometsään.
Löydettyään kadonneen Vainio ihmetteli tämän äkkilähtöä. Huuko selitti: "Enhän miä voi eläkkeelle lähtee, ihmiset puhuisivat että siinähän jätkä on kun ei viitti töitä tehä".
Huugo teki halkoja lähes 75 vuotiaaksi asti, asui lopun ikänsä Eskolan vanhainkodissa.
Kertoivat, että ennen sotia joku kolmikon 'pojista' oli vähällä joutua naimisiin.
Mistä lienee löytynyt naiseläjä, joka rupesi pitämään yhtä jonkun näistä kanssa.
Juttu eteni lopulta siihen, että pari päätti mennä kihloihin. Kihlat piti ostaa oikein Viipurista asti.
Joltakin Kymin isännältä vuokrattiin hevonen ja kiesit ja matka Viipuriin alkoi.
Kaikki meni hyvin siihen asti, että kaupunki alkoi olla jo näkyvissä. Silloin morsian käski ajaa tien varressa olevan puron luo ja komensi sulhasen rantaan naaman pesuun.
Tämä katseli kumppaniaan hetken ja nosti sitten tämän tavarat kärrystä tien varteen sanoen: "Jos siä nyt jo alat komenteleen on parasta, että siä kuljet omia teitäs ja miä kuljen omiain".
Sitten hän käänsi kärryt ympäri ja lähti paluumatkalle. Morsian jäi tienvarteen kamppeineen.
Myöhemmin joku tapasi naisen Viipurissa, jossa tämä oli ruvennut 'ammatinharjoittajaksi'.
Sulho pysyi poikamiehenä lopun ikäänsä.
Hohtin Huuko oli halonteossa asuen jossakin Suojennon suotorpista. Hän tuli kerran johonkin Korkeakosken mökkiin mukanaan iso pata, pala läskiä ja aikamoinen pussillinen herneitä. Huuko pyysi mökin emäntää keittämään aineista rokan. Iso pata tuli täyteen rokkaa, Huuko maksoi keittopalkan ja lähti vetämään rokkalastia kohti Suljentoa.
Oli kova pakkanen ja rokkapata kelkassa jäätyi läpikotaisin. Perille päästyään pata nostettiin torpan kylmään eteiseen. Päivittäin Huuko lohkaisi puukolla sopivan palasen rokkajäädykettä, sulatti sen pienessä kattilassaan ja söi. Kun rokka loppui, oli aika keitättää uusi annos.
Hohtin Huukon juttu:
"Miä olin ollu halonteos siin Pahavuaren luana ja miten se menikää niin myöhää, että oli jo kuutamo, kun miä tulin siihe pahkasuan kapeikkoh nii miä näin sit siin tiän varres miähen seisomas. Kun miä katton sit tarkemmin nii se oli toi Vanhalan Jallu joka oli kuallu pari vuatta aikasemmin.
Mulle tuli hätä käten että mitähän se vainaa haluu. Miä rohkasin itten ja kysyn että jäinks miä sulle jotah velkaa vai. Ei se Jallu vastannu mitäh tuijotti vaa. Sit miä hyppäsin hankeh ja menin iha sen luakse ja löin sit pitkin korvii. Samal se Jallu muuttu semmoseks pari metrii korkeaks koivun kannoks. Jos miä en olis sit lyänny nii se varmast kummittelis viäläkii kulkijoille".
Huovisen Ville oli Mustanjärven tien varressa tekemässä propseja tukinlatvoista, kortteerina oli Yläkujalan suotorppa Mustallajärvellä.
Kerran aamulla Ville ihmetteli, että mitähän hätää Vanhalan Tokolla oli Mustallajärvellä, kun auto kävi yön aikana kaksi kertaa.
"Mistä siä sen tiiät, näit siä?"
"Näinhän miä, kun miä tos nukuin koko yön."
Ville oli nukkunut pinonsa vieressä 20 asteen pakkasessa ja kahdesti herännyt ohikulkevan auton ääneen. Sanoi, ettei viitsinyt kävellä torpalle ja takaisin kun oli niin pitkä matka.
Kuutsalossa teki aikoinaan metsätöitä Marttilan Jallu, joka asui Tiutisessa. Jallukin oli kylmän kestävä mies, sillä hän selitti kerran aamulla työnjohtajalle, että jäniksen poikaset pitivät yöllä sellaista meteliä, ettei hän saanut nukutuksi. Pakkasta oli ollut parikymmentä astetta, Jallu oli nukkunut yön pinonsa vieressä.
Jallulla oli myös jos jonkinlaisia tarinoita:
Kerran hän oli käymässä kaupungilla ja ajeli polkupyörällä kotia kohti, kun murtaja oli avannut laivaväylän ja Jallu polki jäiden sekaan. Kun hän vajosi pohjaan, jatkoi hän vain pyörällä ajoa nyt pitkin meren pohjaa.
Vähän matkan päässä pilkotti valoa ja Jallu suuntasi sitä kohti. Polkeminen alkoi käydä raskaaksi, mutta kohta oli Jallu Tiutisen akkojen pyykkiavannolla ja nousi siitä ylös. Päästyään maihin hän huomasi, että iso hylje otti vapaakyytiä pyörän tarakalla.
Jallu teki propsia ja halkoja Kuutsalossa ja jostain syystä selkää kai kolotti ja hän jätti tavallista pitempiä kantoja. Pomo tuli tarkastukselle ja moitti Jallua kannon pituudesta.
Jallu otti sahan ja rupesi lyhentämään lähintä kantoa sanoen:
"Turhaan tupeksit, ei nää ol viäl valmiihiikaa".
